Moikka!
Tänään tosiaan tulee tää toinen osa mun tarina, joten turhia selittelemättä mennään tarinaan!
Matka pellolle tuntui kymmenkertaiselta, kuin valoisalla. Me säikähdimme jokaista rasahdusta. Alhaalla leijui sumeaa usvaa, joten en nähnyt eteeni.
"Ehkei tämä ollutkaan kovin hyvä idea", Anna piipitti.
Koska kello näytti melkein keskiyötä, olivat kadut autioita. Tuuli ulvoi puissa ja oksat naisivat. Muuten oli aavemmaisen äänetöntä.
"Me ollaan ihan kohta perillä", Tuomas sanoi.
Pian olimme pellolla, jossa toden totta oli kartano. Kartano oli musta ja se oli hyvin rikkinäinen. Moni ikkuna oli sirpaleina ja maali rapisi. Kartano todellakin ääntelehti, mutta nyt se huhuili minua nimeltä. Se karmi minua.
"Lähdetään pois!" Anna sanoi pelokkaasti.
"Ei! Me ollaan tultu tänne asti!" sanoin tomerasti.
"Me ei edes pystytä poistumaan", Tuomas sanooi hiljaa.
Tosiaan. Kun olimme astuneet pellolle, olivat suuret malliaidat ympäröineet meidät ja kartanon sisäänsä. Kiertoteitä ei ollut, joten menimme kartanoon.
Kartanossa kkukaan ei enää huhuillut minua. Oli aivan hiljaista. Liian hiljaista. Kartanon pimeästä aulasta lähti monta kapeaa käytävää. Nurkissa oli hirveästi hämähäkinseittejä ja rikkinäiset huonekalut olivat pölyn peitossa. Minua karmi vaalea meikkipöytä, jonka maali oli lohkeillut. Pöydän peili oli haljennut keskeltä. Näin sen pölyisestä pinnasta kalpeakasvoisen kuvajaiseni. Seinän ruututapetissa oli pitkä viilto ja veritahroja. Näytti siltä, että oli käyty agrassiivinen taistelu, mutta tiesin, että ne olivat Pyhän yön tekemät jäljet, jotta säikähtäisin. Lattialankut narahtelivat uhkaavasti, kun minä, Tuomas ja Anna kävelimme peremmälle.
"Lähdetään pois", Anna sanoi äänellä, joka tärisi pelosta ja jännityksestä.
Me emme kuitenkaan voineet poistua, koska silloin alkoi tapahtua. Tuntui, kuin kartanon kauhut olisivat lauenneet. Tuntui, kuin ne olisivat odottaneet tilaisuutta hyökätä yhtä aikaa. Nimittäin juuri, kun Anna sai sanottua asiansa loppuun, syöksyi joka käytävästä valkoinen ihmismäinen olento, jolla oli punaiset, vihaa loistavat silmät. Ennen, kuin ehdin peloissani liikahtaakkaan, olivat ne vanginneet minut, Tuomaksen ja Annan. Kaksi olentoa olivat ottaneet minua käsistä niin tiukalla otteella, etten voinut kävellä senttiäkään. Rimpuilu ei auttanut. Kolme olentoa oli napannut Tuomaksen kädet selän taa ja varmistanut, ettei hän voinut karata. Anna oli ahdistettu seinää vasten. Tytön jalat eivät koskeneet lattiaa, koska hänet oli nostettu ilmaan. Olin peloissani, että olisin voinut räjähtää.
"Sinähän siinä, Juuso Kvintti", sanoi toinen minua pitelevistä.
Tavallisesti olisin sanonut, ettei sukunimeni ollut "Kvintti", vaan Kvartti, mutta nyt päätin olla hiljaa. Kun tutkailin olentoja lähempää, tajusin keitä he olivat. Se, joka oli puhunut minulle, oli ilmiselvästi kadonnut Morwenna, mutta vitivalkoisena ja punasilmäisenä. Katsellessani ympärilleni, tunnistin, jokaisen haamun. Pyhä yö oli kironnut kadonneet kätyreikseen!
Kuului voimakasta rytinää, joka sai sydämmeni pomppaamaan kurkkuun, koska arvasin kuka oli tulossa aulaan. Keskimmäisestä käytävästä asteli tumma hahmo, joka piti kovaa meteliä. Hahmo oli ihmismäinen ja kokonaan tummansiniseen haarniskaan pukeutunut. Tuo olento asteli Tuomaksen ja Tuomasta pitelevien kirottujen kätyreiden luo.
"Älä koske minuun!" Tuomas karjaisi.
Minä olisin varmasti puolustanut Tuomasta, jos en olisi ollut niin peloissani. Kaikki sanat jumittuivat kurkkuuni.
"Hei", haarniskamies sanoi maireasti sanoja venyttäen. "Minä olen Yön ritari."
Tuomas hengitti raskaasti. Hänen jokainen hengenvetonsa kuului hiljaisessa aulassa.
"Sinä et tule voittamaan!" Tuomas puuskutti.
"Väärin!" Yön ritari karjaisi, mutta jatkoi myhäillen. "Minä olen jo voittanut. Minä ja Pyhä yö."
"Sinä et tule voittamaan IKINÄ!" Tuomas huusi ja paiskasi vasemman kätensä suoraan keskelle Yön ritarin rintakehää.
Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Koska koskettaessaan Yön ritaria,, Tuomakselle alkoi tapahtua. Näky karmi minua pitkään tapahtuman jälkeen. Kun Tuomas kosketti Yön ritaria, hänen kätensä muuttui valkeaksi. Kättä pitkin se levisi koko kehoon. Tuomaksen vaatteet, hiukset ja kaikki muu muuttui vitivalkoiseksi. Kun Tuomas oli vaale, kuin kummitus, hänen silmänsä värjäytyivär verenpunaisiksi. Tuomas nosti katseensa ylös ja antoi silmiensä vihan paistaa. Tuomas ei ollut enää Tuomas. Hän oli muuttunut Pyhän yön kätyriksi.
"Teillä ei ole toivoa", Yön ritari sanoi julmasti.
Suuni oli auki, mutta ääntä ei kuulunut. Seurasin kauhuissani, miten Yön ritari lähti käsi ojossa kohti Annaa. Vale-Tuomas ja muut kätyrit seurasivat perässä punaiset silmät kiiluen. Silloin olin varma, että me kuolisimme. Tai meidät kirottaisiin Tuomaksen tavoin.Olin aivan varma asiasta, kunnes Annalla välähti. Ja kun Annalla välähtää, on hyvää tiedossa. Annan suupielet vääntyivät hymyyn ja ilme kirkastui, kun Yön ritari käveli rymisten ja paukkuen häntä kohti.
"Olet sinäkin aika raukkamainen", Anna sanoi julmaan sävyyn.
"Kuules tyttö! Sinä et minulle puhu tuohon sävyyn!" Yön ritari karjaisi.
"Kiusata nyt pienempiään! Et taida kyetä tappelemaan kokoistesi joukossa!" Anna sanooi ja hymähteli ärsyttävästi.
"Ole hiljaa!" Yön ritari huusi.
"Ai hiljaa? Pitääkö pikkuisen Yön litalin päästä päikkäleille? Varmaan", Anna lässytti, kuin olisi puhunut pikkulapselle.
Silloin minäkin tajusin, mitä Anna ajoi takaa. Hän yritti saada Yön ritarin tuntemaan niin suunnatonta vihaa, että se tuntuisi olemattomassa sydemessä asti. Silloin tuhoutuisivat Yön ritari ja Pyhä yö, jolloin Tuomas ja kadonneet palaisivat ennalleen. Se näytti tepsivän, sillä Yön ritari oli pysähtynyt ja puristanut kätensä nyrkkiin.
"Sinä lopetat tuon heti, tai saat katua, ylimielinen likka!" Yön ritari uhkaili.
"Alkaako pikkuinen poju uhkailla? Alkaako? Heitätkö minua Lego-palikoilla? Vai ammutko vesipyssyllä? Ui jui, kun pelottaa!" Anna lässytti todella raivostuttavalla tavalla.
Yön ritari oli painunut polvileen maahan. Hän puristi kättään rintansa päällä ja huohotti.
"Sinä et voi onnistua. Lopeta heti!" hän uhkaili heikolla äänellä.
"Vain yhdellä ehdolla! Menet nukkumaan ennen ilta kahdeksaa ja hoidat sitä ennen ilta pisun ja pesun", Anna sanoi ja kikatti julmasti.
Se oli viimeinen pisara. Yön ritari huohotti hetken ja kaatui elottomana selälleen. Samassa ilman täytti äänekäs rääkäisy, jonka täytyi kuului Pyhälle yölle. Painoin kädet korville, sillä kätyrit olivat päästäneet jostain syystä minusta irti. Yhtäkkiä kartanoon syttyi häikäisevä valo, joten suljin silmänikin. Siiten äkkiarvaamatta kartano katosi altani. Tömähdin haarat levälläni viileälle nurmikolle.
Tuo kaikki tapahtui niin nopeasti, että olin aivan sekaisin. Makasin pää nurmikkoa vasten, kunnes joku huhuili minua.
"Juuso! Oletko kunnossa?" kuului yläpuoleltani.
Avasin silmäni ja näin Tuomaksen. Hän oli palannut normaaliksi ja hymyili.
"Kunnossa ollaan!" sanoin ja nousin pystyyn.
Minun ja Tuomaksen ympärillä seisoi paljon väkeä. He olivat kaikki kadonneita ja hämmentyneen näköisiä. Yksi heistä oli kuitenkin Anna, joka ryntäsi halaamaan minua.
"Luojan kiitos, olet kunnossa!" hän sanoi ja päästi minusta irti.
Yö oli muuttunut pelottavasta turvalliseksi. Ihan, kuin suuri synkkyyden verho olisi vedetty pois ja sen alta olisi paljastunut pimeä, mutta turvallinen yö.
"Miten sinä onnistuit päihittämään hänet?" Tuomas kysyi minulta.
"En se ollut minä", sanoi totuudenmukaisesti. "Anna sen teki."
"Kerron sen vasta kotona", Anna sanoi. "Nyt lähdetään täältä!"
"Mutta minne me mennään?" Morwennna kysyi ujosti. "Me kaikki ollaan kadonneita."
"Viedään teidät poliisille", ehdotin. "Jos ne nyt vihdoin uskoisivat."
"Taidan tietää, miksi kukaan ei uskonut meitä", Tuomas sanoi.
"No?" Anna kysyi.
"Pyhä yö on henki! Hän teki taian, jonka avulla piti itsensä salassa! Aika nerokasta!" Tuomas selitti.
Me kaikki lähdimme kävelemään pois pellolta. Olin onnellinen, sillä tiesin kaikkien olevan taas turvassa. Nyt Pyhä yö oli voitettu! Tiesin, että pian saisin nukkua ihanan pehmeällä sängylläni koko pitkän yön...
Tällainen tää nyt sitten oli! Toivottavasti piditte
NÄHDÄÄN ENSI PERJANTAINA!
-Suippis kuittaa
"Ehkei tämä ollutkaan kovin hyvä idea", Anna piipitti.
Koska kello näytti melkein keskiyötä, olivat kadut autioita. Tuuli ulvoi puissa ja oksat naisivat. Muuten oli aavemmaisen äänetöntä.
"Me ollaan ihan kohta perillä", Tuomas sanoi.
Pian olimme pellolla, jossa toden totta oli kartano. Kartano oli musta ja se oli hyvin rikkinäinen. Moni ikkuna oli sirpaleina ja maali rapisi. Kartano todellakin ääntelehti, mutta nyt se huhuili minua nimeltä. Se karmi minua.
"Lähdetään pois!" Anna sanoi pelokkaasti.
"Ei! Me ollaan tultu tänne asti!" sanoin tomerasti.
"Me ei edes pystytä poistumaan", Tuomas sanooi hiljaa.
Tosiaan. Kun olimme astuneet pellolle, olivat suuret malliaidat ympäröineet meidät ja kartanon sisäänsä. Kiertoteitä ei ollut, joten menimme kartanoon.
Kartanossa kkukaan ei enää huhuillut minua. Oli aivan hiljaista. Liian hiljaista. Kartanon pimeästä aulasta lähti monta kapeaa käytävää. Nurkissa oli hirveästi hämähäkinseittejä ja rikkinäiset huonekalut olivat pölyn peitossa. Minua karmi vaalea meikkipöytä, jonka maali oli lohkeillut. Pöydän peili oli haljennut keskeltä. Näin sen pölyisestä pinnasta kalpeakasvoisen kuvajaiseni. Seinän ruututapetissa oli pitkä viilto ja veritahroja. Näytti siltä, että oli käyty agrassiivinen taistelu, mutta tiesin, että ne olivat Pyhän yön tekemät jäljet, jotta säikähtäisin. Lattialankut narahtelivat uhkaavasti, kun minä, Tuomas ja Anna kävelimme peremmälle.
"Lähdetään pois", Anna sanoi äänellä, joka tärisi pelosta ja jännityksestä.
Me emme kuitenkaan voineet poistua, koska silloin alkoi tapahtua. Tuntui, kuin kartanon kauhut olisivat lauenneet. Tuntui, kuin ne olisivat odottaneet tilaisuutta hyökätä yhtä aikaa. Nimittäin juuri, kun Anna sai sanottua asiansa loppuun, syöksyi joka käytävästä valkoinen ihmismäinen olento, jolla oli punaiset, vihaa loistavat silmät. Ennen, kuin ehdin peloissani liikahtaakkaan, olivat ne vanginneet minut, Tuomaksen ja Annan. Kaksi olentoa olivat ottaneet minua käsistä niin tiukalla otteella, etten voinut kävellä senttiäkään. Rimpuilu ei auttanut. Kolme olentoa oli napannut Tuomaksen kädet selän taa ja varmistanut, ettei hän voinut karata. Anna oli ahdistettu seinää vasten. Tytön jalat eivät koskeneet lattiaa, koska hänet oli nostettu ilmaan. Olin peloissani, että olisin voinut räjähtää.
"Sinähän siinä, Juuso Kvintti", sanoi toinen minua pitelevistä.
Tavallisesti olisin sanonut, ettei sukunimeni ollut "Kvintti", vaan Kvartti, mutta nyt päätin olla hiljaa. Kun tutkailin olentoja lähempää, tajusin keitä he olivat. Se, joka oli puhunut minulle, oli ilmiselvästi kadonnut Morwenna, mutta vitivalkoisena ja punasilmäisenä. Katsellessani ympärilleni, tunnistin, jokaisen haamun. Pyhä yö oli kironnut kadonneet kätyreikseen!
Kuului voimakasta rytinää, joka sai sydämmeni pomppaamaan kurkkuun, koska arvasin kuka oli tulossa aulaan. Keskimmäisestä käytävästä asteli tumma hahmo, joka piti kovaa meteliä. Hahmo oli ihmismäinen ja kokonaan tummansiniseen haarniskaan pukeutunut. Tuo olento asteli Tuomaksen ja Tuomasta pitelevien kirottujen kätyreiden luo.
"Älä koske minuun!" Tuomas karjaisi.
Minä olisin varmasti puolustanut Tuomasta, jos en olisi ollut niin peloissani. Kaikki sanat jumittuivat kurkkuuni.
"Hei", haarniskamies sanoi maireasti sanoja venyttäen. "Minä olen Yön ritari."
Tuomas hengitti raskaasti. Hänen jokainen hengenvetonsa kuului hiljaisessa aulassa.
"Sinä et tule voittamaan!" Tuomas puuskutti.
"Väärin!" Yön ritari karjaisi, mutta jatkoi myhäillen. "Minä olen jo voittanut. Minä ja Pyhä yö."
"Sinä et tule voittamaan IKINÄ!" Tuomas huusi ja paiskasi vasemman kätensä suoraan keskelle Yön ritarin rintakehää.
Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Koska koskettaessaan Yön ritaria,, Tuomakselle alkoi tapahtua. Näky karmi minua pitkään tapahtuman jälkeen. Kun Tuomas kosketti Yön ritaria, hänen kätensä muuttui valkeaksi. Kättä pitkin se levisi koko kehoon. Tuomaksen vaatteet, hiukset ja kaikki muu muuttui vitivalkoiseksi. Kun Tuomas oli vaale, kuin kummitus, hänen silmänsä värjäytyivär verenpunaisiksi. Tuomas nosti katseensa ylös ja antoi silmiensä vihan paistaa. Tuomas ei ollut enää Tuomas. Hän oli muuttunut Pyhän yön kätyriksi.
"Teillä ei ole toivoa", Yön ritari sanoi julmasti.
Suuni oli auki, mutta ääntä ei kuulunut. Seurasin kauhuissani, miten Yön ritari lähti käsi ojossa kohti Annaa. Vale-Tuomas ja muut kätyrit seurasivat perässä punaiset silmät kiiluen. Silloin olin varma, että me kuolisimme. Tai meidät kirottaisiin Tuomaksen tavoin.Olin aivan varma asiasta, kunnes Annalla välähti. Ja kun Annalla välähtää, on hyvää tiedossa. Annan suupielet vääntyivät hymyyn ja ilme kirkastui, kun Yön ritari käveli rymisten ja paukkuen häntä kohti.
"Olet sinäkin aika raukkamainen", Anna sanoi julmaan sävyyn.
"Kuules tyttö! Sinä et minulle puhu tuohon sävyyn!" Yön ritari karjaisi.
"Kiusata nyt pienempiään! Et taida kyetä tappelemaan kokoistesi joukossa!" Anna sanooi ja hymähteli ärsyttävästi.
"Ole hiljaa!" Yön ritari huusi.
"Ai hiljaa? Pitääkö pikkuisen Yön litalin päästä päikkäleille? Varmaan", Anna lässytti, kuin olisi puhunut pikkulapselle.
Silloin minäkin tajusin, mitä Anna ajoi takaa. Hän yritti saada Yön ritarin tuntemaan niin suunnatonta vihaa, että se tuntuisi olemattomassa sydemessä asti. Silloin tuhoutuisivat Yön ritari ja Pyhä yö, jolloin Tuomas ja kadonneet palaisivat ennalleen. Se näytti tepsivän, sillä Yön ritari oli pysähtynyt ja puristanut kätensä nyrkkiin.
"Sinä lopetat tuon heti, tai saat katua, ylimielinen likka!" Yön ritari uhkaili.
"Alkaako pikkuinen poju uhkailla? Alkaako? Heitätkö minua Lego-palikoilla? Vai ammutko vesipyssyllä? Ui jui, kun pelottaa!" Anna lässytti todella raivostuttavalla tavalla.
Yön ritari oli painunut polvileen maahan. Hän puristi kättään rintansa päällä ja huohotti.
"Sinä et voi onnistua. Lopeta heti!" hän uhkaili heikolla äänellä.
"Vain yhdellä ehdolla! Menet nukkumaan ennen ilta kahdeksaa ja hoidat sitä ennen ilta pisun ja pesun", Anna sanoi ja kikatti julmasti.
Se oli viimeinen pisara. Yön ritari huohotti hetken ja kaatui elottomana selälleen. Samassa ilman täytti äänekäs rääkäisy, jonka täytyi kuului Pyhälle yölle. Painoin kädet korville, sillä kätyrit olivat päästäneet jostain syystä minusta irti. Yhtäkkiä kartanoon syttyi häikäisevä valo, joten suljin silmänikin. Siiten äkkiarvaamatta kartano katosi altani. Tömähdin haarat levälläni viileälle nurmikolle.
Tuo kaikki tapahtui niin nopeasti, että olin aivan sekaisin. Makasin pää nurmikkoa vasten, kunnes joku huhuili minua.
"Juuso! Oletko kunnossa?" kuului yläpuoleltani.
Avasin silmäni ja näin Tuomaksen. Hän oli palannut normaaliksi ja hymyili.
"Kunnossa ollaan!" sanoin ja nousin pystyyn.
Minun ja Tuomaksen ympärillä seisoi paljon väkeä. He olivat kaikki kadonneita ja hämmentyneen näköisiä. Yksi heistä oli kuitenkin Anna, joka ryntäsi halaamaan minua.
"Luojan kiitos, olet kunnossa!" hän sanoi ja päästi minusta irti.
Yö oli muuttunut pelottavasta turvalliseksi. Ihan, kuin suuri synkkyyden verho olisi vedetty pois ja sen alta olisi paljastunut pimeä, mutta turvallinen yö.
"Miten sinä onnistuit päihittämään hänet?" Tuomas kysyi minulta.
"En se ollut minä", sanoi totuudenmukaisesti. "Anna sen teki."
"Kerron sen vasta kotona", Anna sanoi. "Nyt lähdetään täältä!"
"Mutta minne me mennään?" Morwennna kysyi ujosti. "Me kaikki ollaan kadonneita."
"Viedään teidät poliisille", ehdotin. "Jos ne nyt vihdoin uskoisivat."
"Taidan tietää, miksi kukaan ei uskonut meitä", Tuomas sanoi.
"No?" Anna kysyi.
"Pyhä yö on henki! Hän teki taian, jonka avulla piti itsensä salassa! Aika nerokasta!" Tuomas selitti.
Me kaikki lähdimme kävelemään pois pellolta. Olin onnellinen, sillä tiesin kaikkien olevan taas turvassa. Nyt Pyhä yö oli voitettu! Tiesin, että pian saisin nukkua ihanan pehmeällä sängylläni koko pitkän yön...
Tällainen tää nyt sitten oli! Toivottavasti piditte
NÄHDÄÄN ENSI PERJANTAINA!
-Suippis kuittaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti