SALMIAKIN TARINA

Ekassa kepukkapostauksessa mainitsin jo Salmiakin "menneisyydestä" eli sen tarinasta. Nyt kerron tarinan kokonaa, enkä yhden lauseen tiivistelmänä.

  Aluksi muutama kuva Salmiakista ja opetus: älä kuvaa riehakasta heppaa lähellä kasveja tai muita kiinnostavia juttuja. XD Katsokaa seuraavat kuvat ja lukekaa "tarina." 

Hyvä Salmiakki! Pysyit ees ekan kuvan kiltisti!

 

Hei! Salmiakki! Ei lehtiin saa työntää päätä! Niissä on piikkejä! No, onneksi Salmiakki tajuaa olla syömättä myrkyllisiä kasveja... En kyllä tiedä onko se myrkyllinen, mutta ainakin se on myrkyllinen kepukoille.

Salmiakki tökkäsi turpansa piikkeihin...

 

 Hei! Älä juokse pois! Sun kampaus sotkeentuu! Mähän sanoin, että piikit sattuu! Onneksi me ollaan sisällä...

Saimpas! Nyt mennään tallille muitten luo! Kyllä sä vielä joskus opit tavoille... Kai. XD

Se olikin huono idea ottaa toi kasvi tohon luomaan "tunnelmaa."

Nyt siis se tarina. Ja tää tarina on sitten oikeesti keksittyä, mutta eihän se haittaa!

Elikkäs Löysin Salmiakin meidän pihalta likaisena. Aloin etsiä sen omistajaa ja hoidin sitä. Samoihin aikoihin ystäväni sai kepparin nimeltä Keksi. Pian selvisi Salmiakin historia...

Salmiakki oli syntynyt kodissa, jossa hänellä oli yksi sisko, joka sattui olemaan Keksi. :) Salmiakki ei ollut sen omistajien mielestä kauhean hienorotuinen. :( He olisivat halunneet lämminverisen, nopean, raviin sopeutuvan kepukan. He kuitenkin pitivät Salmiakista huolta kaksi vuotta. He eivät kouluttaneet Salmiakkia yhtään, joten Salmiakin täyttäessä kaksi (eli se ei ollut enää mikään varsa, koska ainakin jotkut kepparit kasvavat aikuisiksi nopeammin, kuin oikeat hevoset) selvisi Salmiakin vaikea luonne, joka johtui kasvatuksen puutteesta. Seuraavat kolme vuotta Salmiakkia ja Keksiä rääkättiin ja kidutettiin! YHYY! Salmiakki (ja Keksikin) oli ihan sekaisin ja kauhuissaan. Ei ihme! Yhtenä päivänä molemmat kepsut karkasivat. Omistajat eivät etsineet hevosiaan, eivätkä kepparit palanneet. Ei ihme! Keksi pääsi johonkin "hoitokeskukseen" ihan pieneksi aikaa (jonkin ajan päästä, en muista sitä nyt) ja löysi sen kautta jotenkin (en muista kuinka se kävi) hyvään ja turvalliseen kotiin ystäväni luokse. Ja sitten vielä se Salmiakin osa tuosta villihevosjutusta. Salmiakki oli kaksi vuotta villihevosena, kunnes yhtenä päivänä ilmaantui minun pihalleni. Selvitin Salmiakin menneisyyden ja sain luvan pitää söpöliinin. Salmiakin vanhat omistaja saivat muistaakseni jotain eläinrääkkäyssakkoja (kai) ja he joutuivat maksamaan Salmiakin parannusmaksut ja kaikki hoitopiikit. Salmiakilla oli harjankasvunviivästystauti, johon tarvitsee antaa piikkejä, joita ei annettu rääkkäyksestä, joten vasta kesällä se parantui.

Keksi ja Salmiakki tapasivat myöhemmin. Aluksi ne tönivät, yrittivät purra, potkivat ja näyttivät riitelevän keskenään. Varsinkin Salmiakki. Onneksi ne oppivat sietämään toisiaan ja ovat taas yhtä perhettä. :)

Tässä oli Salmiakin (ja puoliksi Keksin) historia. Ensi postaus varmaan ensi viikolla, mutta alan tekeen sitä jo kohta, kun se on sellanen aika pitkä juttu.

Harrastusmagneetti kuittaa

PS. Muistathan kommentoida! :)